Su

En vain pärjää sunnuntaille. En mahda mitään sille, että sunnuntaisin on lähes kymmenen astetta lämpimämpää kuin arkena. Vähän vaikea nukkua myöhään kun aurinko paistaa silmään, vaikka kuinka olisi herännyt pimeisiin aamuöihin.

En kestä joutilaisuutta, minä-aikaa, pyhäpäiviä. En koskaan keksi mitään tekemistä sunnuntaisin, paitsi ”tehdään nyt jotain” mankumista niin kauan, että toinen lähtee ovet paukkuen tekemään jotain muuta muualle.

Brunsseja en ole koskaan ymmärtänyt. Istua nyt tuntitolkulla ruoan ääressä, kun mahaan mahtuu vain toista litraa kerrallaan. Kuinka monta omelettia ja puurolautasellista ihminen muka voi tarvita?

Lehden luen muutenkin kunnolla joka päivä työn puolesta, se ei ole luksusta. Tai on se, muttei sunnuntai-luksusta.

Juoksemiseenkin saa kulumaan parhaimmillaankin vain puolisentoista tuntia, suihkussakäynti mukaan luettuna. Sama koskee joogaa.

Kirkkoon voisin mennä, mutten yksin, sillä silloin tunnen itseni tavallista syntisemmäksi. Viimeinen asia mitä tarvitsen on syyllisyyden ja häpeän tunteminen korkeassa ja kaikuvassa tilassa, mieluummin käsittelen niitä peiton alla tai en ollenkaan.

Koska en pärjää sunnuntaille ja sille asetetuille vaatimuksille, olen päättänyt kohdella sitä tavallisena päivänä. Herään nopeasti, puen päälle valkoisen mekon ja paksut sukkahousut, keitän isot maitokahvit, syön tavallisen annoksen puuroa + maapähkinävoita, luen globalisaatiosta ja mietin seuraavan työviikon valmiiksi. Sitten siivoan, teen jotain pientä kiinnostavaa ja nukahdan kirja kasvoilla.

Ehkä se riittää?

ps. Tulossa: oma kamera ja sillä otettuja kuvia.